Sanottua

Tarkka katse taaksepäin

John Dowland: The First Booke of Songes. Qwenselin talo, Turku. 10.5.2019

Turun Apteekkimuseo ja Qwenselin talo eivät tarjoa prameaa konserttiareenaa mille tahansa klassis-romanttisen ajan musiikille. Sen sijaan käytettävissä oleva tila on mitä oivallisin renessanssin ajan musiikin esittämiseen, kuten mezzosopraano Sanna Kolan ja luutisti Tuomas Kourulan konsertti viime perjantaina osoitti.

Taiteilijat esittivät valaisevan ja valovoimaisen kokonaisuuden brittiläisen renessanssimusiikin suurmiehen, John Dowlandin laulutuotannosta. Säveltäjänimi Dowland tuskin on kenellekään klassista musiikkia hartaasti penkoneelle vieras, mutta kovinpa harvoin hänen musiikkiinsa törmää. Mieleen ujuttautuvat vanhan iskelmän sanat: ”Mä tiedän Tshaikovskin vaan teoksiaan en”.

Tshaikovskin säveliltä klassisen musiikin ihmeisiin perehtyvä tuskin voi välttyä, Dowlandilta kyllä – nimi on tuttu kirjojen sivuilta, muttei elävänä musiikkina.

Musiikki ja taustat

Kolan ja Kourulan Dowland-sessiota on syytä pitää pienenä kulttuuritekona. Tätä musiikkia on nimittäin ehdottomasti kuultava kerralla kunnollinen satsi – ja nimenomaan sillä tavoin taustoitettuna kuin Kola laulujen lomassa juttelemillaan hauskoilla ja nokkelilla tietoiskuilla teki. Yhden tai kahden laulun hippusina muun konserttiohjelman lomassa tuntuma häviää kuin tuhka tuuleen, mutta kokonaisuuteen nivottuna kokemus jäi elämään mielen sopukoihin.

Dowlandin (1563-1626) sävelkieli ei ole ollenkaan niin jäykästi aikakautensa formuihin jähmettynyttä kuin jostain satunnaisesti valitusta laulusikermästä saattaisi tulla päätelleeksi. Sen sijaan se tarjoaa myös yllättäviä harmoniaratkaisuja ja sävellajin vaihdoksia. Dowland ei tietenkään ole mikään Gesualdo (1566-1613), niin aikalaisia kuin ovatkin, muttei hänkään tyydy pelkkiin standardiratkaisuihin.

Pieni on kaunista

Mezzosopraano Sanna Kolan laulu antaa tilaa oopperalaulun valtavirrasta poikkeavalle esitystavalle, jossa fraasit eivät rakennu säntillisesti jännitetyille melodiakaarille vaan pienemmille yksiköille, yksittäisille sanoille tai sanapareille. Vibraton käyttö on toisenlaista, usein vain efektinä toteutettua, eikä äänenmuodostuskaan tähtää kimmeltävän metalliseen sointiin vaan johonkin intiimimpään ja herkempään.

Aivan konsertin alkunumeroissa taisin kuulla Sanna Kolan laulussa hienoista kurkun jäykkyyttä, jota myös knöödeliksi sanotaan, mutta tunnelman ja tulkinnan lämmettyä ääni virtasi vapaammin. Tuomas Kourula soitti säestystehtävänsä (onkohan korrektia käyttää sellaista ilmausta edes renessanssimusiikin kohdalla?) arkkiluutulla tarkoin musiikin sisäisen elämän mukaan.

Yleisölle valistusta!

Vanhan musiikin entusiastit ja ammattilaiset voisivat toden totta järjestää vaikka koko sarjan konsertteja, jossa soitetun musiikin ohessa kuultaisiin valaisevia esitelmiä monista oman aikansa soittimista.

Vaikkapa näppäilysoittimet. Huolimatta kaikista klassisen musiikin ja sen historian parissa viettämistäni vuosista en ole päässyt selvyyteen monien instrumenttien erityisominaisuuksista: Mitä ja millaisia ovat vaikkapa renessanssiluuttu, barokkiluuttu, arkkiluuttu, teorbi, vihuela, barokkikitara… lista on sangen pitkä, ja sen jatkeeksi voimme lisätä vielä moninaiset jousi- ja puhallinsoittimet.

Konsertti oli kaikkineen erittäin onnistunut ja hienosti toteutettu, mutta sen paras anti saattaa sittenkin olla runsaslukuisen yleisön mukanaan tuoma viesti – tällaista musiikkia ja tällaisia konserttitilanteita kaivataan lisää.

MATTI LEHTONEN